Boliviaan

Heräsimme aamulla kuuden aikoihin La Quiacan majoituspaikastamme. Edessä olisi melkoinen matkapäivä rajanylityksineen Boliviassa. Korkea ilmanala oli tehnyt tepposiaan pitkin yötä. Aina välillä heräilimme hapen haukkomiseen - 3,5 kilometrin korkeudessa kun hapen määrä on huomattavasti pienempi kuin meren pinnan tasolla. Hapen puutteen vuoksi myös pieni päänsärky vaivasi heti aamusta alkaen. Tarkoituksenamme oli siis ylittää raja kävellen Bolivian puolelle Villazon -nimiseen rajakaupunkiin ja jatkaa sieltä matkaa bussilla joko Tupizaan tai Uyuniin.

Aamumme alkoikin heti pienellä kommelluksella, kun yritimme päästä majoituspaikastamme ulos. Aikomuksenamme oli jättää avain vaan tiskille, olimmehan jo maksaneet majoituksen edellisenä iltana. Majapaikka sijaitsi rakennuksen sisäpihalla, josta kuljettiin oven kautta respaan, josta puolestaan pääsi ulos kadulle. Päästyämme ensimmäiselle ovelle totesimme sen olevan lukossa. Sovitimme huoneemme avainta oveen ja sehän ei sopinutkaan... Ovessa olevan ikkunan kautta näimme, että respan tiski oli tyhjä. Aikamme koputeltuamme totesimme, että ketään ei ollut paikalla. Pyörimme reput selässä siinä sisäpihalla sitten hetken aikaa neuvottomina, kunnes paikalle tuli toinen asiakas joka oli myös lähdössä. Hän sattui tietämään, että majapaikan omistaja asui samalla sisäpihalla ja osasi mennä koputtamaan oikeaan oveen. Hetken odoteltuamme omistaja ilmestyi ovelle unisen näköisenä ja tuli päästämään meidät ovesta ulos, joten pääsimme aloittamaan mieleenpainuvan reissupäivän Boliviaan. 

Olimme tarkoituksella valinneet La Quiacan majapaikkamme mahdollisimman läheltä rajaa, joten kävelymatkaa rajalle oli muutama sata metriä ja Bolivian puolelle Villazonin bussiasemallekin vain noin kilometri. Kellon lähestyessä aamuseitsemää kylä näytti vielä hiljaiselta, mutta kun lähestyimme raja-asemaa huomasimme reppureissaajien ja paikallisten jonottavan jo rajatarkastusta varten. Rajamuodollisuudet hoituivat yllättävän nopeasti; vierekkäin sijoitetuissa kopeissa tehtiin ensin Argentiinasta poistumisselvitys ja sitten Boliviaan tuloselvitys. Aikaa tähän kaikkeen jonotuksineen meni max. puoli tuntia. Tämän jälkeen kävelimme lyhyen sillan puoleen väliin ja kyltistä totesimme olevamme Boliviassa!

Jatkoimme sillan jälkeen samaa tietä pitkin arviolta noin puoli kilometriä ja saavuimme Villazonin bussiasemalle. Asema oli pienehkö ja kaikenlaisia kyytien tarjoajia löytyi. Aikamme palloiltuamme, etsiydyimme yhdelle tiskille, joka tarjosi bussikyytejä Uyuniin. Ystävällinen asiakaspalvelija neuvoi meitä ja koetimme kysellä espanjaksi sen mitä kykenimme. Asiakaspalvelijan mukaan matka kestäisi seitsemän tuntia ja bussin istuimet olisivat "normal", joten mukavat semicama -paikat saimme tässä vaiheessa unohtaa... Päätimme valita kohteeksi Uyunin, koska matkan kesto kuulosti kohtuulliselta (pienellä varauksella tähän matkan kestoon tottakai suhtauduimme). Tällä tavoin säästäisimme yhden yöpymisvuorokauden jossakin välillä, esim. Tupizassa. Rajamuodollisuudet olivat menneet myös sen verran jouhevasti, että ehtisimme täpärästi kahdeksalta lähtevään Uyunin bussiin (tässä vaiheessa vielä luulimme, että lähtöön olisi kiire). 

Leiriydyimme reppuinemme lähtölaiturin eteen ja jäimme odottelemaan bussiamme. Kello oli jo vartin yli kahdeksan ja mietimme, että bussi lienee myöhässä, eihän se täällä mitään tavatonta olisi. Päätimme hyödyntää odotusajan ja ruveta hankkimaan bussimatkalle evästä ja muita tarvikkeita. Vuorotellen kävimme hankkimassa hedelmiä, leipiä ym. mukaan matkalle sekä aamukahvit. Maria hommasi mukavan fleecepeiton, joka maksoi kokonaiset 3,5 euroa. Tällainen on hyvä olla mukana bussimatkoilla ja yleensäkin korkealla vuoristossa matkustaessa, koska varsinkin iltaisin lämpötilat saattavat laskea ripeästi. Jossain vaiheessa odotellessa tajusimme, että bussi ei itse asiassa ollutkaan myöhässä vaan kello olikin Boliviassa tunnin vähemmän kuin Argentiinan puolella... ei sitä aina kaikkea tule huomioitua näillä reissuilla ;)

Reissatessa tulee toisinaan sellaisia fiiliksiä, että on mukavaa olla pelkästään matkalla; kohteeseen pääsemisellä ei tässä vaiheessa ole merkitystä. Tämän ovat todenneet ja kokeneet jo kauan sitten monet paljon omatoimimatkoja tehneet reissaajapioneerit. Allekirjoittaneella tällainen fiilis iski heti kun päästiin Andien ylängölle, ensin La Quiacaan ja sitten rajan yli Bolivian puolelle. Fiilikseen vaikuttivat ennen kaikkea ylänköalueen erityisen ystävälliset ihmiset ja paikan leppoisa ilmapiiri sekä myös viime hetkellä tehdyt muutokset reittisuunnitelmaan. Edes hapenpuutteesta johtuva pieni päänsärky tai epätietoisuus bussikyydin tasosta, lähtöajasta tai matkan kestosta eivät saaneet fiiliksiä laskemaan. Oli päin vastoin mukava seurata asemalla jatkuvaa hyörinää bussia odotellessa. Olimme siis matkalla!

Bussimme saapui ihan aikataulussaan lähtölaiturille ja olihan se melkoinen näky; parhaat päivänsä jo jonkin aikaa sitten nähnyt onnikka, konepelti kuvainnollisesti auki jo valmiiksi... Mitenköhän mahtaa kestää? Tässä olisi aihetta jälleen sarjaamme bussitarinoita - osa X. Olimme kaukaa viisaina paketoineet rinkkamme lentosuojiin; jotenkin tuntui, että tällä kertaa niitä todella tarvittaisiin. Pääsimme matkaan vain vartin myöhässä aikataulusta ja pienen asfalttipätkän jälkeen karu todellisuus iski; asfalttipäällyste loppui ja "siirtolohkare" -päällysteinen tieosuus alkoi. Penkkirivit rupesivat hyppimään silmissä, tai ainakin siltä tuntui. No, tätä ensimmäistä rytinää ei kestänyt kovin pitkään ja pääsimme taas päällystetylle tieosuudelle ja näimme jo ulos ikkunastakin ;). Ensimmäinen tieosuus välillä Villazon-Tupiza antoi heti viitteitä siitä, mitä Bolivian ylänkö tulisi olemaan. Huikeat vuoristomaisemat alkoivat heti pienen ajomatkan jälkeen bussin mutkitellessa huikeissa maisemissa vuoristosolaa pitkin. Lisäksi yön alhaisen lämpotilan jäljiltä maa oli alkumatkasta vielä valkoisenaan lumesta.

Pääsimme noin parissa tunnissa Tupizaan, jossa pidettiin pieni tauko. Tässä vaiheessa olimme tyytyväisiä, että päätimme mennä suoraan Uyuniin, emmekä ottaneet yhden yön välimajoitusta Tupizasta. Säästimme näin aikaa, joka oli hieman kortilla ja tulisi olemaan vielä jatkossakin. Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että eihän tämä bussimatka nyt niin paha olisikaan... Virhe! Tupizaan asti bussi oli kulkenut ns. päätietä, joka oli suurelta osin päällystetty, mutta hyvin pian bussi kääntyi päätieltä hiekka-sepelitielle ja varsinainen matka oli vasta aluillaan... Elättelin vielä toivoa, että josko bussi vain poikkesi päätieltä ja palaisi sille pian takaisin... mutta eipä palannutkaan. Koko loppumatka mentiin tätä avolouhokselta vaikuttavaa tienkuvatusta pitkin, välillä hiekkapölypilven saartamana ja välillä siirtolohkaresateessa. Bussi nitisi ja paukkui milloin mistäkin kohdasta. Kuvastavaa bussin kunnolle oli, että penkkirivien yläpuolella olevat matkatavarahyllyt olivat irti parista kiinnityskohdastaan bussin takaosassa. Ja näitä hyllyjähän siis oli hitsausjäljistä päätellen korjailtu jo aiemminkin...veikkaisin lukemattomia kertoja!

Edellä kuvattua matkantekoa jatkui reilut kuusi tuntia bussin välillä pysähdellessä pieniin kyliin. Keskipäivän aurinko alkoi myös lämmittämään aika lailla ja hiekkapölystä johtuen bussin ikkunoita ei voinut pitää auki muuten kuin bussin ollessa pysähdyksissä. Välillä bussi kiipesi ylös satoja metrejä päällystämättömiä neulansilmäteitä pitkin ja välillä tultiin vastaavasti alas. Muutama bussikin tuli matkalla vastaan ja kohdattaessa koko tien leveys oli suunnilleen käytössä. Allekirjoittaneen matkahuumori säilyi suurimman osan matkasta. Myönnettäköön, että kun loppumatkasta järjettömän tärinän ja vuoristoilman aiheuttama päänsärky alkoi olla lähes infernaalisella tasolla, oli huumori hetkellisesti koetuksella. Lopulta olimme perillä Uyunissa, huh huh! Matka oli kestänyt yhteensä n. 8,5 tuntia, mikä ei kovin paljoa luvatusta poikennut. Saimme reput bussin tavaratilasta ja nehän olivat, kuten arvata saattoi, yltä päältä hiekan peitossa. Naureskelimme bussin muiden länkkärimatkustajien kanssa toistemme hiekkarepuille, kannatti suojata reput tällä kertaa! 

Tämän jälkeen suuntasimme ensimmäisenä läheiseen kahvilaan, jossa jo totutun ystävällinen palvelu, kahvit ja empanadakset palauttivat taas hyvän reissuhuumorin entiselleen. Meillä ei ollut majoitusta varattuna, joten katsoimme opaskirjasta suositeltuja majoitusvaihtoehtoja, joista päädyimme valitsemaan Julia -nimisen hotellin, joka oli mukavan viihtyisä, joskin ehkä hieman ylihintainen paikallisittain. Tässä vaiheessa tämä ei kuitenkaan haitannut. Pääsimme nyt pitämään tukikohtaa Uyuniin muutamaksi päiväksi ja totuttelemaan ohueen ilmanalaan sekä tutustumaan tarkemmin Bolivian ylänköalueeseen, jes!

Täältä tähän,

-J